Hae järven
vedenlaatu-
tietoja

Kirjoita hakusana:

Ohje

 

Laatuluokat

 

Arvosteluperusteet

 

Vedenlaadun arvosteluperusteet

Järven tilan tärkeimpinä arvosteluperusteina voidaan pitää happitaloutta ja rehevyystasoa, jotka määräävät varsin pitkälle järven arvon kalavetenä ja yleensä virkistyskäyttöön. Muita huomioon otettavia seikkoja ovat veden happamuusaste ja humusleimaisuus. Järvien käyttökelpoisuutta virkistykseen on arvioitu pienvesistöjen laatuluokituksen perusteella. Järvet on luokiteltu pienvesien laatuluokituksen mukaan viiteen eri laatuluokkaan: erinomainen, hyvä, tyydyttävä, välttävä ja huono.

Tutustu järvien luokitusperusteisiin

Järvien jako eri laatuluokkiin on aina jossain määrin keinotekoista ja samalla ohjeellista. Käytännössä virkistyskelpoisuus määräytyy pitkälle käyttötarkoituksen mukaan. Lisäksi on muistettava, että veden laatu vaihtelee eri tekijöiden takia myös vuodenajoittain. Näin ollen luokitus ei aina välttämättä vastaa vesistössä vallitsevaa tilannetta. Ratkaisevassa asemassa on päällysveden laatu. Esimerkiksi muutoin veden laadultaan hyvät järvet, joissa alusvesi on loppukesällä vähähappista, on luokiteltu monessa tapauksessa hyviksi. Toisaalta tällainen järvi voitaisiin katsoa myös tyydyttäväksi. Samoin happamoituneet järvet voidaan luokitella joko tyydyttäviksi tai välttäviksi ja kalavetenä jopa huonoiksi, vaikka veden laatu muutoin olisi hyvä.

Happipitoisuus pysyy karun, luonnontilaisen järven alusvedessä yleensä 
melko korkeana sekä talvella että kesällä. Tämä johtuu siitä, että karuissa järvissä pintavesikerroksessa tuotettu orgaaninen aine tulee suurimmaksi osaksi hajotettua jo päällysvesikerroksessa, jolloin pohjalle vajoavan orgaa-
nisen aineen määrä on vähäinen, eikä sen hajotus kuluta merkittävästi alusveden happea. Ruskeissa humusvesissä humuksen hajotus kuluttaa happea, joten happivajetta voi esiintyä, vaikka järvi olisikin perustyypiltään 
karu. Rehevissä järvissä levätuotanto on runsasta. Alusveteen vajoaa runsaasti orgaanista ainetta, jonka hajotus voi kuluttaa alusveden hapen loppuun. Täydellinen hapettomuus on jo osoitus sietotason ylittymisestä. Myös järven erityispiirteet vaikuttavat merkittävästi pohjan happipitoisuuksiin (syvyys-
suhteet, tuulien vaikutus).

Kokonaisfosforipitoisuus on luonnontilaisessa järvessä 12 Āµg/l tai pienempi. Lievää rehevyyttä osoittaa pitoisuustaso 12-30 Āµg/l, jolloin alusvedessä alkaa ilmetä happivajausta. Järviä, joiden päällysveden fosforipitoisuus on 30-50 Āµg/l, voidaan pitää rehevinä.

Kokonaistyppipitoisuus on luonnontilaisessa järvessä noin 500 Āµg/l. Mikäli pitoisuus ylittää 1000 Āµg/l, sitä voidaan pitää osoituksena kuormitustason noususta.

Ravinnetason nousu voi johtua joko suorasta jätevesikuormituksesta tai muutoksista järven valuma-alueella. Tällaisia kuormitustekijöitä ovat voimaperäinen maatalous, runsas haja-asutus tai metsien lannoitus. Suoalueiden ojitukset näkyvät puolestaan humusleiman voimistumisena ja veden happamoitumisena.

Klorofylli a-pitoisuuden avulla voidaan arvioida levien määrää ja järven rehevyystasoa. Karuissa vesissä päällysveden kasvukauden aikainen keskimääräinen klorofylli a-pitoisuus on alle 4 Āµg/l, lievästi rehevissä vesissä
4-10 Āµg/l ja rehevissä vesissä yli 10 Āµg/l.

Happamuus eli pH on suomalaisissa järvissä normaalisti välillä 6,5-7,5.
Veden happamuutta lisäävät mm. valuma-alueella olevat suot, ilmakehän 
hapan laskeuma ja teollisuuden happamat jätevedet. Happamoitumisesta voidaan puhua, kun pH laskee tason 6,0 alapuolelle. Happamuuden lisääntyessä lajimäärä vähenee kaikissa eliöryhmissä. Kesäisin esiintyvä korkea pH pintavedessä on osoitus vilkkaasta levätuotannosta.

Alkaliteetti kuvaa veden puskurikykyä happamoitumista vastaan. Alkaliteetti lisääntyy veden suolapitoisuuden, etenkin kalsiumpitoisuuden kohotessa. Pientä tai alentunutta alkaliteettiä voidaan pitää merkkinä alkaneesta happamoitumisesta, vaikka pH:ssa ei vielä havaita muutoksia. Yleensä maamme järvien puskurikyky on huono esimerkiksi Keski-Euroopan
vesistöihin verrattuna.

Veden väri määräytyy valuma-alueen maaperän perusteella. Runsas suoala aiheuttaa humushuuhtoumia ja vesi muuttuu ruskeaksi. Humuksettomien 
järvien väri on alle 20 mg Pt/l, keskiruskeiden 20-60 mg Pt/l ja ruskeiden järvien yli 60 mg Pt/l. Erittäin ruskeissa suovesissä väri voi olla yli 300 mg Pt/l.

Kemiallinen hapenkulutus osoittaa veden humusleimaisuutta. Vähähumuksisissa järvissä kemiallinen hapenkulutus on 5 mg O2/l tai pienempi, keskiruskeissa järvissä 5-10 mg O2/l ja ruskeissa yli 10 mg O2/l. Humusleimaisuus on jo erittäin voimakasta kemiallisen hapenkulutuksen ollessa yli 20 mg O2/l.

Sameus kuvastaa veden kirkkautta. Mitä vähemmän vedessä esiintyy savihiukkasia, levää ja muuta samennusta, sitä pienempi on sameusarvo. Kirkkaan veden sameus on alle 1,0 FNU. Mikäli vesi on silmin nähden samentunutta, sameusarvo on 5-10 FNU tai suurempi.

Sähkönjohtavuus kuvastaa veteen liuenneiden suolojen, kuten natrium, 
kalium ja kloridi, määrää. Sisävesien sähkönjohtavuus on Suomessa erittäin pieni (3,5-10 mS/m). Suolapitoisuus lisääntyy kuitenkin koko ajan sadeveden, likaantumisen, peltojen lannoituksen, tiesuolauksen ja yleisen ympäristön nuhraantumisen takia.

Alustavat enterokokit ja lämpökestoiset koliformiset bakteerit ovat tyypillisiä ulosteperäisiä bakteereja. Uimavesien arvostelussa vesi määritellään uimiseen sopivaksi, mikäli niiden määrä on alle 1000 kpl/dl ja sopimattomaksi, mikäli bakteeritiheys on yli 1000 kpl/dl.